Danasta Luikuksi ja muita turinoita

Kirjuri taas. Dana ei varmaan tykkää, mutta menkööt.

Viikonloppu oli kaunista aikaa sään osalta. Koirien kanssa oli kiva olla ulkona.

Sani tottui nopeasti talon arkeen. Se älyää, milloin me ihmiset haluamme vain olla. Silloin kun istun koneen ääressä, sekä Rudy että Sani makaavat tuolin vieressä ja liikkuvat vasta kun minä nousen tuolilta. Sani tykkäilee namipallosta ja kyseistä palloa on tullut täyteltyä. Sani vierittelee palloa ympäri olkkaria ja ahmaisee sieltä ulos tulevat raksut suuhunsa. Rudy syö ne raksut mitkä Sanilta jää huomaamatta.

Ulkona mennään Sanin johdolla, kuitenkin niin ettei Sani vedä. Kun vastaan tulee koira, minä kirjuri joudun lyhentämään hihnaa ja käskemään Sania kulkemaan vierellä. Sani ei tykkää toisista koirista, ainakaan niistä keitä se ei tunne tai asu saman katon alla. Neiti siis vieraan koiran tullessa vastaan nostaa karvansa pystyyn ja lähtee vetämään kohti koiraa. Ohituksen jälkeen Sanilla on usein koko selänpituudelta karvat pystyssä. Neiti näyttää hetken punkkarilta, kun keskellä selkää menee sellainen kohouma karvaa. Sani on kuulemma käyttäytynyt pahemminkin, mutta koulutuksen avulla se on näköjään vähennetty vain karvojen nostoon. En ole ikinä tavannut räyhäävää bostonia ja toivottavasti minun ei tarvitse.

Dana viihtyilee kasvattajan luona kuulemma hyvin. Se on saanut uuden nimen: Luikku. Painoa on kuulemma tullut ja syöminen on alkanut kiinnostaa neitiä. Hihnassa ryntäilyä on saatu vähennettyä (vai oliko peräti poistunut kokonaan) ja neiti kokee yhä pieniä kulttuurishokkeja, kun jotkut asiat tehdään eri tavalla siellä kuin täällä.

Advertisement

Saniainen tuli taloon

Kirjurin tekstiä taasen.

Kuten aikaisemmin mainitsin, meille oli tulossa toinen koira Rudyn kaveriksi joksikin aikaa. Eilen kävinkin hakemassa tänne tytön, joka tottelee nimeä Sani. Sani ei sinällään minulle vieras ole, mutta kuitenkin.

Odottaessani bussia Sanin kanssa keskustassa, joku tuntematon nainen tuli kehaisemaan Sanin ulkonäköä. Nainen ei kuulemma oikein lyttykuonoisista välitä, mutta hänen mielestään Sanilla oli kauniit kasvot.

Sanin saavuttua Rudy ei uskonut silmiään. Poika hämmentyi, kun hänen kotiinsa tuli tyttö koheltamaan. Sani tekikin Rudylle selväksi, että liian lähelle ei saa tulla. Nyt ne suhtautuvat toisiinsa neutraalisti. Sani ei huomioi Rudya lainkaan, eikä Rudy sitä.

Ilmapiiri muuttui taas vähän eloisemmaksi, kun Sani tuli käymään. Mutta kirjuri kyllä myöntää kaipaavansa omaa pientä koheltajaansa Danaa, jota varten tämä blogi on.

Petsie.fi:ssä on pari kuvaa Rudysta ja Sanista. Ilmeet nuo kaksi ainakin osaa.

Päivitystä

Tämä on ihan puhtaasti kirjurin tekstiä. Dana ei ole paikalla tällä hetkellä, mutta ajattelin tehdä nyt päivityksen.

Uuden takin saamisen jälkeen Danan elämään ei ole oikeastaan kuulunut mitään ihmeellistä. Se härnää Rudya päivittäin ja tykkäilee auringosta. Käärme on sen nykyinen lempparilelu. Se on siis pehmolelu, ei oikea. Dana tykkää raahata käärmettä ympäri kämppää ja innostaa leikkiin juoksemalla karkuun jos yritää ottaa käärmeestä kiinni. Vetoleikkejä se rakastaa, noutaminen on hyvänä kakkosena. Danasta on myös tullut salakavalasti sisäsiisti, se ei ole viikkoon pissailut sisälle.

Dana on tällä hetkellä kokemassa kulttuurishokkia kasvattajan luona. Tarkoitus olisi saada se syömään. Se on ollut luikku koko pienen elämänsä ajan, mutta nyt se on aika saada kunnon massa kehoonsa. Rintakehän karvattomuus yritetään kanssa saada korjattua.

Kotona on nyt rauhallista ja kiireetöntä, kun Dana poissa. Rudy nauttii auringosta ja siitä kun kukaan ei tule kiskomaan jalasta. Se on rauhallinen poika ja nyt se on elementissään. Ensi viikolla se saa kuitenkin kaverin tänne, joten yksinäisyydestä Rudy ei saa kauhean kauan nauttia. Dana palaa takaisin tänne toukokuun loppupuolella.

Pikkaisen kirjuria jänskättää se ensi viikolla tuleva koira, koska se tulee olemaan täällä niin kauan kuin Dana on kasvattajalla.

Ruokaa

Ookkei…

Viime viikon lauantaina mä menin mamman kanssa sinne paikkaan, missä oli niitä betonimöhkäleitä ja mun kasvattajan pojan treenit. Me mentiin taas yhteen niistä sisälle ja heti siinä aulassa oli hirveästi porukkaa. Me bongattiin mamman kanssa heti mun kasvattaja, joka sit puolestaa alko lepertelee mulle. Kasvattaja ojens mammalle pussin, missä oli sitä erikoismössöö mulle. Seuraavaks multa kiskottiin mun puku pois. Ei kulunu kauaa ku mun päälle tungettiin joku toinen puku. Mä vaan tiesin, et se puku oli pinkki ja pörröinen. Semmoinen prinsessojen puku, eli ei mun tyylinen yhtää. Mamma ja kasvattaja ihasteli sitä pukua mun päällä ja niin tais jotkut niistä tuntemattomista ihmisistäki tehä. Ai ku oli noloa.

Aika pian me lähettii siitä autoille päin ja mä pääsin mamman kanssa etupenkille, josta kasvattajan poika ei tykänny yhtää. Ähäkutti vaan sille. Kuitenki, sen pojan treenit oli siirretty jonnekin muualle, sen takia me mentii autolla.  Niitten treenipaikka oli sit jossain ulkokentällä, ku me saavuttiin paikalle. Siellä ulkona kävi tuuli ja mulla oli vähä kylmä. Mä olin koko ajan mamman sylissä, ku mamma, kasvattaja ja jotkut mulle tuntemattomat naiset seiso siinä kentän laidalla katsomassa ku ne pojat vaa luisteli ympyrää siellä. Hetkeks nää tuntemattomat naiset kiinnitti huomiota muhu ja lepertely alkoi taas. Aika nopeesti ne treenit päätty ja me päästii mamman kanssa kotia.

Otsikkona on ruoka ja nyt mä puhun siitä. Mä sain siis jotain erikoismössöö kasvattajalta. Se ruoka haisi kauheelta ja näytti kauheelta. Isukki ois syöny miellellään. Mamma pakotti mut syömää sen yhen purkin sisällön, jonka mä sitte myöhemmi oksensin ulos. On kuulemma tujua tavaraa. Nyt tänää se ruoka on jo loppu ja mä oon taas nappuloilla. Kyl mä sitä varmaan lisää joskus saan.

Puklaamista

Kuten otsikko jo sen sanoi, mun uus harrastus on puklaaminen. Eihän se mikään mukava harrastus ole, mut minkä mä sille voin jos ruokaa vaan lentää ulos suusta? Tää puklaaminen ei tee mulle hyvää ja mamma kutsuu mua kirpuks lähes koko ajan. Mä tiiän et oon pieni, mut ei sitä haukkumaan saa ruveta. Se on aina 50-50 pysyykö se ruoka mun sisällä vai ei.

Mun syöminen on aika nollassa. Mä käyn vaa nuuhkasemassa mun ruokaa ja lähen sen jälkeen pois. Isukki söis mielellään munki ruuat, mut mamma ei anna. Mamma on yrittäny jopa pakkosyöttää mua ja on kerran onnistunukin siinä. Mamma on puhunu asiasta mun kasvattajalle, joka kuulemma mamman mukaan antaa mulle jotain erikoismössöö. Se mössö kuulemma pysyy vatsassa, mut en mä tiiä.

Sitten kevyempiin aiheisiin: mä oon tavannu iha hurjasti muita koiria. Yks oli welsh corgi (jonka nimee en muista) jonka isoa päätä mä ihmettelin tovin. Sitte mä oon tavannu Veeti nimisen westien, joka aina hämmentyy ku me törmätään ulkona. Veeti vaa seisoo paikallaan ku mä riehun sen ympärillä. Sitte on collie minkä nimi on Väinö. Väinö on jo vanha ja seki hämmenty ku mä vaa poukkoilin sen ympärillä. Isot koirat on just nastoja.

Mut kaikista nastoin on kuitenki isukki. Sen kanssa mä tykkään riehua, vaikka se ei aina tykkääkään mun seurasta. Mä tykkään kiskoa sitä sen takajaloista ja pyörittää sitä ympäri sillä tavoin. Se välillä yrittää alistaa mua, mut mä nousen nopeesti jaloilleni ja jatkan sen härnäämistä.

Karvaa

Mä sit kävin eilen lekurilla. Mamma laitto mut siellä ensin siihen vaakaan, joka mittaa mun painon. Mä painoin ruhtinaalliset 3,9 kiloa (kasvattaja ei halunnut uskoa tätä kuultuaan sen). Sen jälkeen me vaan seisottiin siinä odotushuoneessa (mä olin mamman sylissä) ja pienen hetken päästä lekuri tuli ruiskun kanssa ja tökkäsi sen mun niskaan. Sen jälkeen se katto mun kaulaa ja määräsi ostettavaksi jotain voidetta mikä helpottaa mun kutinaa. Mä raavin tossa viime viikolla korvani viereen komeat ruvet, mikä ei kuitenkaan ollut mamman mieleen.

Mamman äidin maksettua me mentiin ulos ja kohta sinne kaarto joku auto, jonka sisään sisään me mentiin. Matka kesti pidempään ku mun ja mamman matka bussilla keskustaan meidän mentäessä lekurille.

Mun näyttelydebyytti Kaapelilla saattaa jäädä väliin, jos mun kaulaan ei kasva kunnon karvaa. Tällä hetkellä se on yhtä karvaton kuin karvattoman koiran  kaula. Mua ei harmita tämä peruuntuminen ollenkaan. Onpahan vähemmän mietittävää. Oikeestaan mä en edes tienny meneväni mihinkään näyttelyyn.

Kuvausta ja kaukaloita

Eilen sunnuntaina me lähettiin mamman kaa kaksistaan jonnekin sellaiseen paikkaan, missä en oo ennen käynyt. Me käveltiin sinne sellasta hiekkatietä pitkin ja meitä vastaan ja meidän takaa tuli lähes koko ajan ihmisiä. Mamma joutu kiskomaan mua liikkeelle, kun mä pysähtelin koko ajan kattelemaan niitä ihmisiä.

Meidän määränpäässä oli isoja betonisia rakennuksia ja hirveästi ihmisiä, joilla oli mukanaan sellaisia mua monta kertaa isompia laukkuja. Me siinä vähän aikaa pyörittiin kunnes mamma ilmeisesti huomas tuttuja ihmisiä kun se lähti määrätietoisesti kävelemään kohti yhtä parivaljakkoa, joka tuli meidän suuntaan.

Se toinen oli mun kasvattaja ja toinen oli sen poika. Kasvattajan pojalla oli jotkut treenit siinä yhdessä betonimöhkäleessä. Myöhemmin mä sain kuulla sen olevan jotain jääkiekkoa. Siinä huidotaan ylisuuren kepin kanssa ja jahdataan sellaista mustaa könttiä joka liikkuu siellä jäällä. Yks niistä möhkäleistä meinas lentää mua päin, mut se osu seinää ihan mun viereen, ja mun urhee kasvattaja heitti sen takasi sinne ”kaukaloon”.

Kummiskin, kasvattajan eka kommentti oli mun koosta: mä olin kuulemma pieni. En tiedä pitikö se ottaa kehuna. Me mentii sisälle siihen yhteen rakennukseen ja mä jäin mamman kaa odottaa siihen penkeille. Mamma vaihto mun puvunki siinä. Sitten ku kasvattaja tuli takasi me mentii ulos ottaa musta kuvia, mikä ei tietenkää ollu musta mikää hyvä idea. Musta siellä ulkona oli liian kylmä ja mä en suostunut seisomaan kunnolla. Mä vaan värjöttelin.

Me mentii aika nopeesti takasi sisälle ja kasvattaja laitto siellä mun niskaa jotain ihme tököttiä. Se kuulemma auttaa johonki. Sen jälkeen mamma sai hirveen läjän pillereitä ja mä aattelin, että ei kai me isän kaa nyt niin sairaita olla! Sen jälkee ne otti musta uudestaa kuvia, mut tällä kertaa mä sain olla mamma sylissä. Kamera räpsäs vaan sillo ku mä katoin tiettyyn suuntaan.

Sen jälkeen me mentii kattoo kasvattajan pojan treenejä. Ja kuten aikaisemmin mainitsin, yks niistä möhkäleistä meinas lentää mua päin. Mä olin sen ajan kasvattajan sylissä ja mä otin siinä päikkärit. Mä en hirveesti jaksanu kuunnella mistä ne jutteli, jotain vain näyttelyistä ja koirista. Kuulin mä siinä, et mun veikka olis tulossa takasi Suomeen, mut en vaa tiiä millo. Olis tosi kiva joskus nähä sitä, koska sen kanssa oli kivaa leikkiä. Ne puhu myös rokotuksista, jotka mun tulis ottaa jossain vaiheessa. Mikäs siinä, lekuri on nasta paikka, koska siellä saa paljon nameja.

Kasvattaja vei mut ja mamman kotiin ja myöhemmin mä sain isän kanssa yhdet sellaiset pillerit. Se on meidän vatsoja varten, jotka on yhä jotenkin lenkuralla. Pakko sanoa, että kyllä toimi. Mun kakka on taas kiinteempää. Isän ei vielä, mut ei se enää oksenna. Kyllä sekin paranee ihan varmasti.

Vatsa yhä reistailee

Mulla on vatsa vielä jotenkin löysällä. Mä en enää oksenna ja maanantaina mä kakkasin ihan normaalisti, mut nyt mun kakka on sellaista nestemäistä ja mamman mukaan keltaista. Isukilla ei mee yhtää sen paremmin: se oksentaa kaiken syömänsä jonkin ajan päästä ulos ja ku se kakkaa, niin se kakka vaan suihkuu ulos ku vesi jostain hanasta. Se on saman väristä ku mun kakka, sellasta keltasta. Mamma on sanonu, et liikkeellä on jotain koirien vatsatautia. Se on kuulemma mahdollinen syyllinen meidän vatsojen reistailuun.

Me nukutaan isän kanssa yhä keittiössä ja mä meen varamaan parhaimman nukkumispaikan isän nenän edestä sillo ku mamma käskee mennä nukkumaan. Me päästään kuulemma takasi mamman sänkyy, kun tää vatsatauti on menny pois meiltä molemmilta.

Vatsa lenkuralla ja hirviö

Mulla on ollut vatsa jotenkin lenkuralla tänään. Mä oksensin ekan kerran mamman sänkyy ja sit viel tokan kerran viime yönä (mamma huom.: siis lauantain ja sunnuntan välisenä yönä) ja sen jälkee mulle ei oo maistunu mikää. Ne pakolla juotti mulle vettä tos joku aika sitte, ku mä en oo kunnolla ees juonu koko päivänä. Mä oksensin mamman mulle tarjoomat riisit sohville, mistä mamman äiti ei ollu riemuissaan. Must ne läjät oli oikeen taiteellisia.

Mä en oo tätä ennen sanonu, mut sanon sen nyt: mä en tykkää imureista (mulle se on hirviö). Mamma otti sen esiin tos päivällä ja mä katoin mamman äitin sängystä, ku mamma veteli sitä ihme juttua ympäri lattiaa ja välillä irrotti sen jonkun osan et siin oli vaan se musta putki. Se hirviö piti ihan mahotonta elämää. Välillä se sammu, mut ei kulunu kauaa ku se taas alotti sen hirveen metelöinnin. Se sai mut lopulta ahistettua nurkkaan, mut sitte mamma sammutti sen ja kanto mut sen hirviön viereen. En mä siit tykänny hiljasenakaan. Mamma onneksi lopetti imuroinnin ja mä pystyin rauhoittumaan.

Mun olo ei siis tällä hetkellä ole mitä hehkein, mut toivottavasti se on ohi huomenna. Mä nukun nyt tän yön isän kaa keittiössä. Huisia.

Kasvamista

Mulla heiluu hampaita! Se on mamman mukaan hyvä juttu.  Se on kuulemma merkki siitä et musta on tulossa aikuinen. Mulla on ilmeisesti lähteny jo muutama, ainakin mamman mukaan. Kuulemma se näki verta mun yhessä lelussa, joten siitä päättely. Tällä hetkellä mulla heiluu vasemmalla alhaalla yks hammas ja sitten oikealla alhaalla mun kulmuri. Uudet hampaat ei kuitenkaan tuu heti, joten mulla saattaa olla tiedossa hampaaton kausi. Tai sitten ei.

Mamma kävi äitinsä kanssa ostaa mulla lisää uusia pukuja. En mä niistä oikeen jaksa välittää, mut niitten pukeminen päälle ja ottaminen pois on ärsyttävää. Ai niin, ne osti mulle uuden hihnan. Mun pinkin värinen hihna ei enää kelvannu mammalle, joten ne osti uuden. Se uus hihna on musta ja tehty nahasta. Se on kivan pitkä. Ja se on kuulemma hihna, joka tulee oleen mulla aina ja ikuisesti. Näkis vaan.

Mamma oppi mun kaa tossa yks päivä istumisen jalon taidon. Mamma sanoo mulle istu ja mä mieleenkiinnon mukaan joko meen istumaan tai sitten en. Mä saan kummiskin aina (tai no melkeen aina) makupalan siitä, et meen istumaan, joten se kannattaa. Myös pöydällä olemista ollaan harjoteltu, kuulemma joitain näyttelyitä varten. Siitä ohuesta narusta minkä mamma laittaa lähes päivittäin mun kaulaan en voisi vähempää välittää. Mun pitää se kaulassa seurata mammaa sen sivulla. Mä saan melkein aina namii siitä.

Mamma on otellu musta taas kuvia. Ei kiva